Hesarin toimittaja kokeili Iyengaria

Linkataan tuore Helsigin Sanomien juttu Iyengarjoogasta. Kuvassa näkyy mainiosti, kuinka palikat auttavat asanassa. Kun käsi ei ylety maahan, palikka sopivassa asennossa auttaa ulottumaan ja saamaan kiinni ideasta, mihin liikkeen olisi tarkoitus suuntautua. Sitä mukaa kun kroppa aukeaa ja venyy, palikkaa voi kääntää matalampaan kulmaan ja jättää lopulta pois.  Myös täällä kuvia palikoiden käytöstä seisoma-asanoissa.

Tällä hetkellä Iyengar tuntuu kiinnostavalta joogalajilta, ja aionpa sukeltaa sen saloihin syvemmällekin. Katsotaan, minne se polku vie.

Astangasta Iyengariin

Copyright (c) 123RF Stock Photos

Nyt on sitten kokeiltu iyengarjoogaa.

Se on hyvin samanlainen asanaharjoitus kuin astangassa, mutta tietty militaarisuus puuttuu. Tiedä sitten, onko ohjaajan ansiota, mutta pehmeys on harjoituksessa läsnä. Ymmärtääkseni sekä astangajooga että iyengarjooga perustuvat samoihin lähteisiin kuin moderni jooga ylipäätään eli Krishnamacharyan oppeihin. Minulle Iyengar-pohjaisessa harjoituksessa oli mielenkiintoista ehdottomuuden puuttuminen. Se, että asanoihin sai käyttää apuvälineitä tuntui aluksi suorastaan huijaukselta. Mutta sitten klik, saattoi miltei kuulla, miten niin keho kuin aivojen palikat loksahtelivat paikoilleen, kun apuvälineiden turvin sai kokeilla asanaa sellaisena, miltä sen "kuuluukin" tuntua. Varmasti vaarana on, että välineiden vangiksi jää. Ettei äkkiä osaakaan joogata ilman vöitä ja palikoita ja tyynyjä. Ulkopuolisesta ne voivat näyttää kidutusvälineiltä. Mutta valitettavasti meillä länsimaisilla hyvinvoinnin laiskistamilla lihapullilla ei ole aina vaadittavaa voimaa ja notkeutta asanoihin siinä määrin, että lajiin pääsisi edes kunnolla sisään. Joten en jaksa uskoa, että apuvälineistä on mitään haittaakaan.

Iyengarjoogassa olennaista on asanoiden oikea linjaus. Se unohtuu välillä astangan tuoksinassa, kun harjoitus menee eteenpäin kuin juna raiteillaan. Iyengarjoogassa asanoihin pysähdytään ja katsotaan tarkasti jalkojen, käsien, lantion ja selkärangan linjauksia. Asanoille on aina useita toteuttamisvaihtoehtoja. Summa summarum: tuli luottavainen olo. Heti, kun vanha kipeä polvi ilmoitti itsestään, osasin huomioida sen kesken harjoituksenkin. Astangaa tehdessä vauhti ajaa meikäläisellä välillä varovaisuuden ohi. Iyengarissa minulle ei tavallaan annettu lupaa ohittaa kehon viestejä. Joka tapauksessa iso kaunis kiitos iyengarjoogaohjaajallemme, joka on koko persoonallaan läsnä.

Voimalassakin joogattiin

Voimalan viime tiistaisessa lähteyksessä käsiteltiin joogaa. Studiossa keskustelivat kirjailija Maria Peura, joogaopettaja Sami Alanen, tutkija Liina Puustinen ja uskontotieteilijä Matti Rautaniemi. Lopputulosta on ruodittu mm. Astangajoogin kelat - ja Joogajuttuja -blogeissa.

Mieleni tekisi kommentoida paljonkin gurunpalvonta-aihetta. Se kulkee osana joitakin joogasuuntauksia, ja liittyy varmasti osaltaan intialaiseen kulttuuriin, jota on vaikea siirtää länteen sellaisenaan. Meidän länsimaiseen asenteeseemme (= jokainen on oman onnensa seppä) ei  mikään pyhyys tai palvonta oikein istu. Silti joogaharjoitus voi olla hyvinkin hengellinen ja harras kokemus. Ja juuri tässä tullaan vaarallisille vesille, kuten Maria Peura totesi. Pyhyys on hyvin yksityistä ja siihen ei pitäisi kenenkään gurun näppejään survoa.

Kokonaisuutena Voimalan katsaus tähän suosittuun lajiin vaikutti aika pintaraapaisulta. Toisaalta joogasta on todella vaikea keskustella silloin, kun yhteinen kokemus puuttuu. Keskustelusta tulee väistämättä pinnallista, kun toinen osapuoli on pakotettu puhumaan lehtiartikkeleiden varassa. Jooga on myös paraatiesimerkki siitä, että tekeminen menee aina puhumisen ohi. Et voi tietää, miltä joku tuntuu, ellet ole omissa nahoissasi sitä kokenut.

Ohjelman lopuksi haastattelijat pyysivät vieraita kertomaan suosikkiasanansa, mikä oli jotenkin huvittavaa. Ei kai se nyt ole joogassa olennaista, mikä sattuu olemaan oma lempilapsi. Harjoituksen helpot ja hankalat asanat tulevat ja menevät. Omat lempiasanat ovat ainakin vaihtuneet jo monta kertaa. Inhokkiasanasta saattaa tulla suosikki vain siitä syystä, että se on haastava tai koska se alkaa sujua. Vastaavasti helpot asanat eivät välttämättä palkitse pitkään tai voivat muuttua uudelleen vaikeiksi ja lakata olemasta suosikkeja. Asanoista löytyy aina uutta, ja sitä mukaa, kun keho muuttuu, asanatkin muuttuvat, suhtautuminen niihin muuttuu ja asanassa killuminen tuntuu erilaiselta.

Edellinen lauseeni on hyvä esimerkki siitä, miksi joogasta puhuminen on niin vaikeaa. "Tuntuu erilaiselta" ja "muuttuu" ovat vaikeasti avautuvia käsitteitä. Ne voivat tarkoittaa mitä tahansa. Ilman kokemusta on vaikea vääntää rautalankaa.

Yksi hyvä ystäväni kysyi kerran, miten oikein jaksan joogata, kun joka kerran tehdään samat liikkeet. Hän arveli, että kyllästyisi itse hetkessä, jos joutuisi toistamaan samaa kerta toisen perään. Yritin selittää, että siinähän juuri on joogan juju. Koskaan harjoitus ei ole samanlainen. Koskaan se ei tunnu samalta. En tiedä, ymmärtääkö hän tänä päivänäkään, mitä tarkoitin. :)

Tämän postauksen tarkoitus ei oikeastaan ollut muuta kuin riemuita, että joogasta puhutaan. Toivottavasti laji vetää uusia harrastajia ja jokaiselle löytyy se oma joogasuuntaus, joka "vaan tuntuu niin hyvältä", kuten Maria Peura määritteli syyn sille, miksi oma suosikkiasana päälläseisonta, on hänen suosikkinsa.

Jooga vaan tuntuu hyvältä.

Selkäni haluaa taaksepäin

kuva Hafizov

Aah mikä tunne, kun kroppa alkaa vähän avautua! Eilinen hotjooga-harjoitus tarjoili asanoita, joita en ole ennen kokeillut. Astangaharjoituksessa vastaavia tehdään vasta 2-sarjassa, johon asti en varmaan tämän elämän aikana tule pääsemään. (Tiedetään, never say never, mutta on se realismi sallittua joogahurahduksessakin). Ilmeisesti jonkun astanga-pykälän mukaan taaksetaivutuksia ei tehdä ennen kuin joogaharjoitus on edennyt pidemmälle. Varmasti tämä säästää selkää, mutta hitto kun taakse taivuttaminen tekee hyvää! Keho suorastaan huutaa sitä, eli kaipa kroppani sitten on näille asanoille valmis.

Miellyttävä uusi tuttavuus oli ushtrasana. Astangastaharjoituksesta minulle jo tuttu urdhva dhanurasana eli silta muistuttaa tätä asanaa, mutta on rankempi hartioille. Polvien päällä seisominen auttoi keskittymään yläkropan avaamiseen. Pitkästä aikaa tuntui, että saan kunnolla happea keuhkoihin.

Toinen taaksepäin taivutus supta-vajrasana tuntui samoin heti omalta. Olen usein venytellyt etureisiä tässä asennossa tietämättä, että se on myös jooga-asana. Ihanaa, tähän olisin voinut jäädä loppupäiväksi.

Muita uusia tuttavuuksia bikram joogaan perustuvassa hotissa on dandayamana-dhanurasana. Tasapainoliikkeitä tuntuu hotissa olevan muutenkin enemmän kuin astangassa. Huvittavaa, miten keho on tottunut tiettyihin liikkeisiin. Odotapa, kun vaihdetaan vähän erilaiseksi yhdellä jalalla seisomiseksi, niin tasapainossa onkin hakemista. Hyvä, että kenottelua on tarjolla moneen eri suuntaan. Löytyy uusia ulottuvuuksia kehon tuntemuksissa.

Havaintoni monipuolisuudesta saavat vahvistusta. Ei varmasti haittaa tehdä erityyppisiä joogaharjoituksia. Toistaiseksi polvi ei ole kiukutellut, joten harjoitukset jatkuvat.

Krapulapäivä

Astangaharjoituksen jälkeinen päivä on aina tukala. Suunnilleen joka lihas kropasta on kipeä. Mutta koska jooga on syvätehokasta, niin normaalin maitohappotuskan lisäksi jomottavat myös nivelet ja sellaiset kummalliset pikkulihakset, joita ei tiennyt omistavansakaan. Kuten kylkiluiden väleissä olevat pienet lihakset, joiden avulla hengitetään. Ujjayi-hengitys on sen verran tehokasta touhua, että aamulla on takuulla palkeet kipeinä. Lisäksi jomottaa takareidet, sisäreidet, polvinivelet, niska-hartiaseutu sekä yläselkä kaikkien rankaa kiertävien asanoiden ansiosta.

Onhan se mukavaa, kun tuntee kropassaan jotain tehneensä. Mutta joskus vaihtaisin mielelläni pois nämä krapulapäivät. Yleensä herään aikaisin, koska kaikki nukkuma-asennot tuntuvat hankalilta ja muutenkin jooga kihahtaa nuppiin niin, että kukonlaulun aikaan on tikkapöllönä pystyssä, mutta väsyttää vieläkin enemmän kuin normaalisti. Parasta palautumista on kävelylenkki tai suursiivous. Sen olen huomannut käytännön kautta, että istumatyö tai sänkyyn jääminen eivät nopeuta toipumista joogajyrän alle jäämisestä.

Seuraavaa kevyttä harjoitusta voin ajatella aikaisintaan huomenna, tänään nilkutan, raahustan ja valitan kuten nelikymppisen kuuluukin. Joka paikkaa kolottaa!

Ulkomuistista

kuva: twobee

Mielenkiintoista, kuinka monella tasolla muisti toimii. Joogaharjoitus tulee jostain tietoista ajatusta syvemmältä. Olen tehnyt tätä kauan, muistan sen. Monta vuotta joogaharjoitusta ja lapsena harrastettu baletti selittävät paljon lihasmuistia, mutta eivät pelkästään. Hengitys, asanoihin uppoaminen, kehon tuntu eri asennoissa, siinä on jotain todella tuttua.

Olen aina rakastanut joogaa koko sydämestäni, lähtien ensimmäisestä kerrasta, kun sitä tein. Mutta miten turhauttavaa onkaan tajuta liikkeiden ydin, mihin ne tähtäävät, miltä niiden pitäisi tuntua, ja huomata järkytyksekseen, ettei keho taivukaan niihin. Muistan sen niin toisin. Olen joogannut ennenkin, olen siitä varma, ja hyvinkin perinpohjaisella antaumuksella. Jopa niin perinpohjaisella, että joogafilosofia nostaa ihokarvat pystyyn. Guru-palvonta, uskonnollishenkinen paatos ja "tämä tekee kaikille hyvää"-propaganda saavat välillä minut voimaan todella pahoin, ja syyt ovat jossain paljon tätä elämää syvemmällä. Sieluni ei ole unohtanut, miten olen kerran hurahtanut tähän juttuun eikä lopputulos ollut pelkästään kaunista.

Joku nyky-psykoterapeutti voisi sanoa, että ongelmani ovat tästä elämästä lähtöisin. Kaikki traumani, luottamuspula ja täydellisyyden tavoittelun paineet ovat ankean lapsuuden tuotosta. En voi täysin väittää vastaankaan. Ne ovat mukana kompastuskivinä muuten niin sileällä joogamatolla. Mutta kaikkea en voi selittää näin lyhyellä historialla. Minun liikunnallisuuteni on jäänyt käytännössä lapsuuden vuosien harvojen balettituntien varaan. En ole koskaan ollut tippaakaan sporttinen, päinvastoin. Kroppa on ollut ennemminkin pakollinen mukana raahattava paha. Ja silti liiketaju on minussa.

Tällä kertaa jooga on opettamassa minulle tervettä kunnioitusta ruumista kohtaan. Olkoonkin, että kehoja tulee ja menee, syntyy ja kuolee, eikä niihin tule kiintyä liikaa, niin ehkä siinä on kuitenkin pointtia, että tomumajastaan pitää huolta - kohtuudella. Koko elämää täyttäväksi filosofiaksi joogasta ei minulle kuitenkaan ole. Tämä on kivaa ainoastaan niin kauan kuin on se on kivaa, ja yhtään enempää on liikaa. Tämä ehdoton käsky tuntuu olevan tatuoituna joka solussani.

Pikaisia havaintoja viime päiviltä: jooga herkistää nopeasti. Vain kaksi intensiivistä harjoitusta ja huomaan tutut efektit. Aistit ovat pinnassa. Etenkin tuoksut ja maut ovat voimakkaita, korvat ovat virittyneet, unet ovat kirkastuneet. Ai niin, tätähän se on. Keho muistaa, mieli muistaa, sielu muistaa. Jooga tekee hyvää.

Aloitus

Kaikella on tarkoituksensa elämän kiertokulussa, siinä spiraalissa, jolla liikumme näennäisistä aluista näennäisiin loppuihin. Joogaharrastukseni "loppui" noin vuosi sitten polven kipuiluun ja henkisiin esteisiin. Ajattelin, että tämä ei ehkä sittenkään ole minun tieni ja laitoin homman jäihin.

kuva: ponsuwa

Eilen palasin kotiin. Kuin tuhlaajapoika astuin takaisin joogasalille. Jälleennäkeminen oli täynnä lämpöä ja lempeyttä, vaikka aloittaminen ei koskaan ole helppoa. Suurimmat esteet ovat mielessä, ja salin kynnys voi olla järkyttävän korkea, jos harjoitusta ei ole tehnyt hetkeen.

Jooga on salaperäinen laji. Kun joogan tielle on kerran lähtenyt, sieltä ei voi "lähteä pois". Olen aina ajatellut, että jooga on vain yksi apu henkistymiseen, ei koskaan itsetarkoitus. Elämä itse on tie, ja joogaharjoitus ikään kuin peilikuva siitä. Vaikka en ole harjoitellut fyysisesti johonkin aikaan, niin olen kuitenkin tehnyt työtä jooga-asian kanssa. Tauko on ollut tarpeellinen, ja se on ollut pakko pitää. Sekin on ollut osa harjoitusta. Sen aikana olen joogannut usein unissani, ja valveilla ollessakin työstänyt kipeitä asioita, jotka ovat muodostuneet ylitsepääsemättömiksi asioiksi matolla. Minulle läheisen ihmisen kuolema hiljattain ja jo aivan pienenä lapsena kokemani väkivalta ja siitä johtunut luottamisen vaikeus ovat välillä tehneet harjoituksen vaikeaksi. Näitä asioita työstän edelleen, opettelen olemaan niiden kanssa myös harjoituksessa, hyväksymään jokaisen hetken sellaisena kuin se tulee - vaikka sitten vain istuisin matolla ja itkisin.

Jooga sanaistuu erittäin kömpelösti, ja olen miettinyt pitkään, voinko edes kirjoittaa blogia siitä. Jooga on niin henkilökohtainen ja kokemuspohjainen juttu, että siitä puhuminen on oikeastaan turhaa. Joogaa ei voi kuin tehdä. Mutta päätin sittenkin yrittää kuvailla retkeäni ja järjestellä ajatuksia, joita se herättää.

Eilen kokeilin hotjoogaa. Ensimmäistä kertaa olin matolla 32 asteen lämpötilassa. Hakeuduin hotjoogaan, koska intuitiivisesti tuntui, että tarvitsen lempeyttä harjoitukseen. Lämpö auttoi selvästi kehoani, joka on hyvin hidas ja Kapha-tyyppinen. Hotjoogaa voi avata hikoiluhanat isostikin, mutta minulla oli juuri mukavan lämmin tehdä harjoitusta.

Muuten hotjooga oli luonteeltaan rauhallista verrattuna astanga-harjoitukseen, jota olen tehnyt aiemmin. Kuumuus vaati osansa, eikä harjoitusta yksinkertaisesti voinut tehdä liian kovaa. Lämpö auttoi myös kehoa nopeammin aloituskankeuden yli, joka astangassa tuntui välillä turhauttavalta. Astangaharjoituksessa tuntui usein, että kun kehon oli lopulta saanut kunnolla lämpimäksi, niin olin jo fyysisesti niin poikki, etten jaksanut enää varsinaisia asanoita. Aurinkotervehdysten, alkuliikkeiden ja seisomasarjan jälkeen kroppa sanoi jo ei kiitos, vaikka siitähän itse joogaamisen riemu vasta alkaisi.

Hot-tunnilla oivalsin syvällisesti seuraavan asian: joogaa on todellakin monenlaista, harjoitus voi olla äärettömän monennäköinen ja -tuntuinen. Joogateitä on yhtä monta kuin on joogeja, ja jokainen niistä on juuri omanlaisensa ja oikeanlaisensa. Lempeyttä lähdin hakemaan harjoitukseeni ja sitä löysin. Tämä tuttavuus kehittynee pysyvämmäksi ystävyydeksi - toivon niin.