 |
| Kuva: freedigitalphotos.net mr. lightman |
Jooga on elämänmittainen oppimisen tie, ja myös tauko voi olla kehityksen kannalta arvaamattoman tärkeää aikaa. Nyt harjoitukseni alkaa olla suunnilleen sillä tasolla, jolle se jäi ennen kipujen ilmestymistä ja luopumisprosessia, jonka aikana jouduin isosti miettimään, onko jooga mun juttu ja jos, niin millä ehdoilla.
Nyt, kun olen aloittanut tavallaan alusta, asanoita on ollut pakko tehdä hitaasti, ainoastaan kehon ehdoilla ja itseä kuunnellen. Joogasta on vihdoin tullut oma harjoitus, ja sillä, mitä kukaan muu sanoo, tekee tai ajattelee ei ole merkitystä. Ei edes ohjaajalla. Vastuu itsestäni on ainoastaan minulla, ja harjoituksen intensiteetin päätän minä.
Huiman tärkeitä asioita on tapahtunut. Jooga on muuttunut pinnistelemättömäksi - tai ainakin siihen suuntaan. Luulin aina tienneeni, mitä tarkoitetaan harjoituksen rentoudella, mutta olen saanut huomata, etten ole tiennyt mitään. :) Harjoitus ei tosiaankaan ole tekemistä, se on olemista. Asanoita ei suoriteta, niitä tunnustellaan. Joogaa ei pusketa, päinvastoin. Mitä enemmän päästän irti, sitä helpompi harjoitus on. Ei ole olennaista mitä teen, vaan miten.
Itsestäänselviä lausahduksia, jotka ovat nyt luiden ja ytimien kautta koettuina heränneet eloon. Seitsemisen vuotta joogapolun taaperrusta takana ja jotain alkaa vihdoin loksahdella kohdilleen. Ahaa...! on ehkä parhaiten tätä fiilistä kuvaava ilmaus. Olo on sellainen, että olen tehnyt kertauskierroksen. Vuoden aikana olen lähtenyt aivan joogan alkeista ja käynyt läpi kaiken siihen asti oppimani, mutta eri syvyysasteella. Ne osiot, joiden ohi olen viime kierroksella hypännyt laiskuuttani tai vain hosunut puhtaasta etenemisen innosta, tulivat nyt lusikoitavaksi. Egon kanssa on tehty työtä, juuri sen kaverin kanssa, joka ähisee aamuisin, että on kohtuutonta vaatia ketään joogaamaan kuudelta tai joka väittää kaikkitietävällä äänellä, että ihan hyvin voi istua risti-istunnassa läppärin ääressä koko päivän ja se vastaa harjoitusta.
Vaikeita asanoita olen joutunut lähestymään kärsivällisyydellä. Päälläseisonta, aiemmin sanoinkuvaamattomia kauhuntunteita herättänyt mörkö on yhäkkiä vain asana muiden joukossa. Kun aiemmin tunsin, että maailmani käännetään ylösalaisin ja minulta viedään niin sanotusti pohja pois, se on alkanut tuntua pelkältä vatsalihasliikkeeltä ja tasapainon hakemiselta - noin kärjistetysti sanottuna. Sitäpaitsi se on äärettömän miellyttävä asana, mielipide, jonka olen usein kuullut joogeilta ja mielessäni ajatellut, että niin varmaan. Kenestäkään päälläseisonta ei voi tuntua miellyttävältä. Se on korkeintaan itsetuntoa hivelevä asana, jos on onnistunut voittamaan pelkonsa ja keksinyt, kuinka siellä killutaan kauan.
Päällä seisonta on todellakin ihanan rauhoittavaa. Kun huomaan, että hallitsen kehoani myös ylösalaisin ja ettei asento itse asiassa poikkea jalkojen päällä seisomisesta (paitsi että vietämme aika paljon suuremman osan elinajastamme jalkojen kuin pään päällä), sirsasana on paljastanut minullekin kauniimman puolensa. Joskus kannattaa myös kaatua kunnolla vain huomatakseen, ettei maailma silti kaadu. Sivulle päin kipatessa käy tuskin kuinkaan, ja painopisteen mennessä yli selkä vaan pyöreäksi ja kuperkeikalla alas. Ja eikun takaisin ylös.
Tällaista kaikkea kivaa päälläseisonnassa voi sitten tulevaisuudessa tehdä, kun siellä oppii viihtymään. Harjoitukset jatkukoot.
