syyskuuta 04, 2012

Kun oppilas on valmis

kuva: sattva
Pyllistelen ja kompuroin taas astangan parissa. Ei siksi, etteivätkö muut joogasuuntaukset, joita olen kokeillut, olisi ihania. Mutta astanga on tutuinta. Ehkä siksi, että aloitin sillä aikoinani. Tai siksi, että se on toistaiseksi ainoa joogalaji, jossa olen päässyt tosissani flow'hun kiinni.

Astangassa täytyy olla hyvä opettaja tai harjoitus voi mennä pahasti metsään. Olen monta vuotta etsinyt ja tunnustellut itselleni sopivaa ohjaajaa. Moni on ollut todella taitava ja omalla persoonallaan läsnä, monelta olen oppinut todella tärkeitä läksyjä niin itsestäni kuin maailmasta, en pelkästään asanoista. Mutta. Se "oma" ope on jäänyt vielä odottamaan jonnekin.

Vanha zen-viisaus kuuluu, että opettaja tulee kun oppilas on valmis. Tarvittiin ilmeisesti monta kuoppaa, joihin piti pudota (ja joista rämpiä ylös), loukkaantumisia ja totaalista joogastoppiakin ennen kuin hän ilmestyi. Noin vain. Kuten asiat tapahtuvat silloin, kun ne tapahtuvat omassa rytmissään. Oikea ohjaaja vain löytyi, hänen tuntinsa avautuivat yhtäkkiä aikatauluun täysin murjomatta ja tunnit ovat juuri mitä tarvitsen. Jalat on maassa, mieli on tasainen eikä ole yhtään sellainen olo, että ohaaja "ryövää" energiaa. Joskus joogaan syvästi hurahtaneiden parissa tulee todella epämiellyttävä tunne. Sellainen "olet meidän puolella tai meitä vastaan" -ilmapiiri. Silloin vain peräännyn. Jokainen meistä taapertaa omaa polkuaan ja sellainen opettaja ei tarjoa minulle mitään. Tiedostan, että tällainen kaksijakoisuus voi olla myös oman mieleni tuotosta, mutta kummasti tunne nousee tiettyjen ihmisten läheisyydessä. On tärkeä kuunnella omaa sydäntään ja ainoastaan sitä. Kaunis kiitos universumille, että olen nyt löytänyt opettajan, joka sopii juuri minulle. <3

Sitten hauska juttu, joka nosti hymyä korviin. Voihan sitä astangaharjoitusta tehdä näinkin, kuin Hesarin toimittaja. Lääh ja puuh ja vesiryyppy väliin. :)